Oulu 1918 kertoo taustoista, henkilöistä ja tapahtumista ennen, aikana ja jälkeen Oulun taisteluksi nimettyä tapahtumaa vuonna 1918.

Lähtötilanne

Venäjän imperiumi murtui kahdessa vallankumouksessa maaliskuussa ja marraskuussa 1917. Suomi oli Venäjän imperiumin osa ja maassa oli vahvat venäläisjoukot. Poliittisesti Suomi oli kahtiajakautunut sääty-yhteiskunta ja monet tarpeelliset yhteiskunnalliset uudistukset olivat olleet pitkään pysähdyksissä tai ne oli eri tavoin estetty. Euroopan sotatilanne ja Venäjän luhistuminen johti elintarvikepulaan, lakkoiluun ja työttömyyteen. 

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen yhteisesti hyväksyttyä järjestyksenpitovoimaa ei enää maassa ollut ja yhteiskunnallisen epävakauden vuoksi sekä porvarilliset että vasemmistolaiset olivat perustaneet omia järjestyskaartejaan ja järjestyskuntiaan järjestyksen ylläpitämiseksi ja omaisuuden suojelemiseksi.Näistä joukoista kehittyi sittemmin punakaarti ja suojeluskunnat.  Oulussa punakaarti perustettiin 15.9.1917 ja Oulun Suojeluskunta 20.10.1917. Punakaarti oli alistettu paikallisen Työväen neuvoston johdettavaksi. 

Venäjän otteen heikentyessä Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917. Työväestön parissa kahtiajakautuminen maltillisiin ja radikalisoituneesiin siipiin voimistui marraskuun yleislakon jälkeen ja Punakaartit alkoivat irtautua SDP:n hallinnasta ja niiden toimintaan vaikuttivat myös Venäjän bolshevikit. Punakaartien voimistuminen ja turvautuminen poliittiseen väkivaltaan johti myös suojeluskuntien tukijoiden piirissä pelkoon valta-aseman menettämisestä. Lisäpelkoa toi myös maassa edelleen olevat vahvat venäläisjoukot, joiden aikeista ei oltu varmoja ja joiden pelättiin ryhtyvän aseelliseen bolshevikkivallankumoukseen tai olevan uhka tuoreelle itsenäisyydelle.

Näin oli Oulussakin: työväestö jakaantui maltillisiin ja radikaaleihin – ja myöhemmin Oulunkin Punakaarti irtautui Työväen neuvoston kontrollista. Venäläisistä osa (upseeristosta) tuki suojeluskuntia ja kavahti bolshevikkeja, osa halusi pysytellä neutraalina ja päästä vain kotimaahansa ja pieni osa tuki bolshevikkistä vallankumousta Suomessa. Suojeluskuntaa kannattavat halusivat saada venäläiset pois maasta – mutta heidänkin joukossaan oli erimielisyyttä jääkäriliikkeeseen osallistuneiden ja Venäjän armeijassa palvelleiden upseerien kesken. Suomalaisia – riippumatta siitä oliko tausta punainen vai valkoinen, yhdisti halu saada venäläiset pois maasta ja Oulunkin työläisistä ja porvareista moni oli osallistunut jääkäriliikkeen avustamiseen aiempina vuosina. 

Tammikuussa Suomi oli itsenäistynyt ja Oulussa suojeluskunnat lähtivät vapaussotaan varmistaakseen, että venäläiset joukot eivät muodostaisi uhkaa itsenäisyydelle. Sekä työväestöllä että suojeluskunnilla oli epäluuloa ja epävarmuutta toistensa tavoitteista, jolloin neuvotteluiden kariuduttua tapahtumat etenivät kansalaissodaksi, jossa taisteltiin tulevasta hallintotavasta. 

Edeltävät tapahtumat

Tammikuussa lähti liikkeelle tapahtumien ketju, joka johti lopulta täysimittaiseen kansalaissotaan. 

12.1. Eduskunta antoi senaatille valtuudet luoda maahan järjestysvalta suojeluskuntien avulla. Punakaartit voimistivat vastareaktiona toimintaansa. 

19.-20.1. Karjalassa kahakoidaan. Järjestyskaartin joukot ja suojeluskunta taistelevat Pietisen tehtaalla. 

22.1. Suojeluskunnan pataljoona miehittää Viipurin rautatieaseman.

25.1. Suojeluskunnista tehtiin hallituksen joukkoja julistamalla ne Senaatin armeijaksi. 

26.1. Järjestyskaartit ja ja punakaartit yhdistyivät Suomen Punaiseksi Kaartiksi

27.1. Punakaartin joukoille määrättiin liikekannallepano klo 23.00. Suojeluskunta yrittää estää Pietarista tulevan asejunan etenemistä. Taisteluissa kuolee vajaat 50 suojeluskuntalaista ja punakaartilaista.

28.1. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkavat riisua venäläisiä varuskuntia aseista. Suomen kansanvaltuuskunta perustetaan, joka toimii sisällissodan ajan punaisen puolen hallituksena.

Näistä tapahtumista tuli Ouluun nopeasti tietoa ja alueen lehdet niistä myös kertoivat lukijoilleen usein jo seuraavana päivänä. Rintamalinjat alkaessa muodostua Oulusta, Torniosta ja Kemistä tuli valkoisten selustaa, joiden kautta kulki elintärkeä yhteys ainoaan vapaaseen suuntaan Ruotsiin.

Joukot Oulussa

Oulussa oli tammikuussa 1918 vahva venäläinen varuskunta. Kasarmialueella oli arviolta 700 miestä ja heitä johti everstiluutnantti Golikoff. Keskustassa olleessa maneesissa oli 130 miehen vahvuinen konekivääriosasto johtajanaan kapteeni Frolof. Raatin saaren merivalvonta-asemalla oli 60 matruusia johtajanaan Kapteeni Höckert. Lisäksi Fabritiuksen talossa oli upseerimajoitus, esikunta ja asevarasto. Varuskunnan päätöksenteko ei tapahtunut normaalin sotilaallisen ketjun kautta, vaan varuskunnassa oli erilaisia neuvostoja jotka tekivät päätöksiä. Päätöksenteko oli hidasta ja epävarmaa, mikä leimasi myöhemmin varuskunnan toimia ja teki siitä passiivisen osapuolen.

Oulun suojeluskunta oli aloittanut toimintansa kesäkuussa 1917 palosuojeluskuntana. Oulun suojeluskunnalla oli noin 300 miestä, mutta aseista oli pula. Käytössä oli vain 90 sotilaskivääriä ja niihin 15 000 patruunaa. Joukot olivat kahdessa komppaniassa, joita johti lääninrevisori Frans Blomberg ja lennätinvirkamies Erikson. Joukkoja olivat olleet kouluttamassa Saksasta tulleet jääkärit Grünn ja Väisänen. 

Punaisten järjestyskaarteihin kuului 600 miestä, mutta siltä puuttui aseita ja sotataitoisia johtajia. Johtajat valittiin äänestämällä. Kuten muuallakin Suomessa, Oulun työväki jakautui maltillisiin ja radikaaleihin. Maltillisia oli esimerkiksi Yrjö Kallinen, joka pyrki kaikin keinoin välttämään verenvuodatusta ja radikaaleihin voisi lukea Veikko Uksilan, jonka sanottiin kannustaneen puheenvuoroissaan taistelemaan valkoisia vastaan. 

Aikajana

Perjantai 18.1.1918

Uksila ja 10 miestä murtautuvat Poliisikamarin sihteerin W. Wirtasen asuntoon ja varastavat poliisin sinetin ja asiakirjoja. Uksila lähettää ilmeisesti Pietariin kirjeen, jossa hän toivoo saavansa aseita Ouluun. 

Torstai 24.1.1918

Suojeluskuntalaiset viivyttävät venäläisen konekivääriosaston lähettämistä Oulusta tornioon

Perjantai 25.1.1918

Jääkäri Teodor Grünnin osasto kaappaa Haukiputaan asemalla Torniosta tulevan aselähetyksen. Väkivaltaisuuksia kasarmilla ja Golikoffia syytetään petturiksi. Golikoff vapautetaan rykmentin komentajan tehtävistä ja tilalle valitaan everstiluutnantti Hotinskij.

Lauantai 26.1.1918 

Varuskunta esittää uhkavaatimuksen aseiden palauttamisesta Lääninhallitukselle. Muuten varuskunta ryhtyy kostotoimenpiteisiin kaupunkia vastaan. Aseet päätetään palauttaa.

Sunnuntai 27.1.1918

Järjestyskaarti ryhtyy toimimaan. Rautatieasemalle asetettiin vartiot. Kotitarkastuksia tehdään suojeluskunnan toiminnan selvittämiseksi. Everstiluutnantti Vilho Petter Nenonen nimetään Oulun piiripäälliköksi. Hän toimii tehtävässä päivän ennen siirtymistään päämajaan.

Maanantai 28.1.1918

Suojeluskunta palautti kaappaamansa 250 kivääriä patruunoineen venäläisille. Venäläiset luovuttavat aseet järjestyskaartille samana päivänä. Järjestyskaarti pystyy nyt aseistamaan kaksi komppaniaa.

Oulun työväen neuvosto kokoontuu keskustelemaan tilanteestaan. Kokouksessa mukana puheenjohtaja Vuorio, Fredrik Moisala, Yrjö Mäkelin, A. Honkala, Tuominen, Hugo Granath, Yrjö Kallinen, O. Hannus, A. Turkka, M. Korkealehto, J. Ala-aho ja Ida Koski. Venäläiset ovat ilmoittaneet jäävänsä puolueettomiksi ja maaherra on lähettänyt lähialueen kuntiin avunpyynnön tulla Ouluun avuksi. Kallinen, Ala-aho ja Korkealehto vastustavat aseisiin tarttumista, Hautala ehdottaa aseiden hankkimista venäläisiltä ja niiden käytön opettelua. Etelästä tulevasta valkoisten junasta on saatu tietoja ja sitä vastaan päätetään lähettää Granath ja Hannus. Pöytäkirjan merkinnän mukaan päätetään hankkia räjähdysaineita rautatien katkaisemista varten.

Tiistai 29.1.1918 

Suojeluskunnan uusi piiripäällikkö Reinhold Weckman päättää aloittaa venäläisten aseistariisunnan seuraavana päivänä. 

Limingassa riisutaan aseista venäläinen varuskunta ja saadaan aseistettua paikallinen suojeluskuntajoukko. 

Keskiviikko 30.1.1918 

Satakunta Limingassa venäläisten aseistariisuntaan osallistunutta suojeluskuntalaista saapuu Ouluun ja majoittuu Seurahuoneelle. Heillä on aseistuksenaan venäläisiltä saatuja kivääreitä. Aamulla joukot lähtevät oululaisten kanssa liikkeelle.

Kello 5.30 Maneesissa ja Fabritiuksen talossa olevat venäläiset riisutaan aseista ilman laukaustenvaihtoa. Lehtori H. Svedbergin johtamassa Fabritiuksen talon valtauksesta saadaan 40 kivääriä. Hammaslääkäri Tor Ekmanin johtamasta Maneesin valtauksesta saadaan useita kivääreitä ja neljä konekivääriä, joista puuttuu lukot. 

Carl Mannelinin johtama ryhmä asettui Oulun siiloille vartioimaan, etteivät Raatinsaaren venäläiset pyrkisi osallistumaan taisteluihin. 

Päätetään riisua aseet myös kasarmeilla olevilta joukoilta.

Heti puolenpäivän jälkeen piiritettiin kasarmialue.

70 miehen osasto Åströmin tehtaan suunnasta, johtaja jääkäri Väisänen.

100 miehen osasto Intiönmäeltä, johtaja Tor Ekman.

Yllätys menetettiin revolverin vahingonlaukauksen vuoksi. Tulitaistelu alkoi kasarmilla olleiden venäläisten kanssa, joita oli tuolloin kasarmilla arviolta vajaat 200 sotilasta. Taistelu kestää noin tunnin. 

Taistelussa Oulun Punakaarti tulittaa valkoisia Puusepäntehtaan alueelta ja Intiönkankaan työläisasuntoalueelta. Intiössä ollut valkoinen osasto perääntyi, kolme haavoittui vakavasti ja 30 paenneelta punaiset takavarikoivat aseet. Åströmin tehtaiden osasto piti asemansa, kunnes saatiin aikaan aselepo. Sananviejä lähetettiin vaatimaan venälälsaseiden luovutusta.

Venäläistä varuskuntaa koskevat päätökset teki sotamiesneuvosto, joka ei halunnut antautua. Osa sotilaista oli haluttomia taistelemaan ja pelkäsi suojeluskuntalaisten uutta hyökkäystä. Neuvosto päätti nostaa valkoisen lipun.

Punakaartilaisia saapui kasarmiatueelle Intiön suunnasta. He kertoivat valkoisten vetäytyneen ja kehottivat sotilaita liittymään taisteluun punakaartin rinnalle. Venäläiset pitivät uuden kokouksen, jossa he peruuttivat antautumispäätöksensä ja luovuttivat punaisille 200 ki­vääriä ja 10 000 panosta aiemmin luovutettujen asei­den täydennykseksi. 

Tilanteen kärjistyessä kaupungin lääkärit päättävät perustaa Seurahuoneelle sidontapaikan.

Torstai 31.1.1918 

Lähiseudulta koottuja aseettomia suojeluskuntalaisia pyrkii kaupunkiin. Tilanhoitaja Erik Arppen johtamassa retkikunnassa on 25 hevosta ja sata miestä. Retkikunta yrittää tulla jäitä pitkin Ouluun, mutta Hollihaasta avataan tuli sitä vastaan ja joukko lyödään hajalle ilman miestappioita. Osa joukosta jää vangiksi.

Venäläiset ja punakaarti saavat vahvistuksia lähiseudulta. 

Yrjö Kallinen neuvottelee Ruukissa suojeluskunnan rautatietä pitkin tulevan osaston kanssa. Eversti “Örnfliktin”johtama Suojeluskunta-osasto on tulossa riisumaan venäläiset ja punakaartin aseista ja kertovat tietoja etelässä tapahtuneista punakaartin veritöistä. Kallinen ilmoittaa“Stenbergille”, että punakaarti ei ole yhteistyössä venäläisten kanssa ja ei näiden lähtöä vastusta, mutta ei ole valmis luopumaan aseista niin kauan kun porvarit ovat aseistautuneita. Hän ilmoittaa myös, että punakaarti on julistautunut itsenäiseksi työväenneuvoston päätöksenteosta. 

Suojeluskunnan yhden osaston johtaja Stenberg (Petrelius) lupaa, että venäläiset sotilaat voivat itse lastata aseensa junanvaunuihin joissa ne lähetettäisiin heidän mukanaan Rajajoelle. Punaisten neuvottelukunta lähtee takaisin Ouluun ja saapuu seuraavana päivänä perille. 

Eversti“Örnfligt” on salanimellä esiintyvä eversti Emil Tunzelman von Adlerflug, joka on tulossa Vaasasta käsin. Matkalla hänen mukaansa on liittynyt Laihialta 21 miestä ja Tervajoelta Vöyrin sotakoulun 150 miestä. Seinäjoelta ja Kauhavalta mukaan otettujen miesten jälkeen koossa on 400 miehen retkikunta, joka täydentyi vielä Kokkolasta tulleilla 130 miehellä sekä näiden hallussa olevilla 600 kiväärillä ja kuudella konekiväärillä. 

Ruukissa Tunzelman on turvannut sivustansa lähettämällä Vöyrin joukot riisumaan aseista Raahen venäläinen varuskunta, josta on saatu saaliiksi 250 kivääriä. Avustusretkikunnan vahvuus on Ruukissa noin 700 miestä ja Oulussa tiedetään olevan 300 suojeluskuntalaista vastassa 600 punakaartilaista ja 1200 venäläisen varuskunnan sotilasta. Tunzelman pyytää Mannerheimilta lisäjoukkoja ja saakin niitä, kun Hannes Ignatius liittyy mukaan 200 Kokkolan suojeluskuntalaisen sekä 200 kiväärin ja kuuden konekiväärin voimin. 

Mannerheim kiirehtii ratkaisun saamista pohjoisessa: Ignatius nimetään avustusoperaation johtajaksi ja tätä kehotetaan toimimaan nopeasti. 

Samoihin aikoihin Tampereen lähellä tapahtuu 31.1. Suinulan verilöyly, jossa teloitetaan 14 valkoista ja 28 haavoittuu. Tieto tästä tapahtumasta tulee mahdollisesti myös pohjoisen joukkojen tietoon, mikä kiristää valkoisten suhtautumista punakaarteihin. Pietarsaaressa ovat tätä aikaisemmin valkoiset teloittaneet venäläisiä sotilaita aseistariisunnan yhteydessä. 

Perjantai 1.2.1918  

Valkoisten päämaja perustetaan Lääninhallitukselle. Vähän myöhemmin suojeluskunta miehittää myös Lyseon.

Tuomiokirkon torniin asetetaan vahti.

Työväenneuvosto käsittelee Suojeluskunnan ehdotusta ja mukana on myös venäläisten sotilaiden edustus. Suojeluskunnan ehdotus hyväksytään työväkeä koskevalta osalta ja neuvottelujoukko lähtee junalla Ruukkiin. Perillä mahdollisesti eversti Örnflikt (Tunzelman von Adlerflug) lukee ruotsiksi ja venäjäksi vaatimuksen, jossa punakaartin tulee luopua aseista ehdoitta. 

Toiseen neuvotteluun on tullut myös Mannerheimin lähettämä Ignatius, jonka Mannerheim on käskenyt toimia ripeästi – mikä on kiristänyt neuvotteluihin suhtautumista. Yölliset neuvottelut päättyvät avoimina – valkoiset vaativat ehdotonta antautumista aamuun mennessä ilman vastaantuloa. 

Punakaarti linnoittaa työväenyhdistyksen talon, Oulun osuuskaupan ja Kansan Tahdon rakennuksen.

Punakaartin johtajiksi nimetään viilari Lennart Lindgren ja entinen konstaapeli Antti Laukkanen. Maltillisemmat häviävät äänestyksessä. 

“200 venäläistä sotilasta” – mahdollisesti Kemistä tai Torniosta – saapuu pohjoisesta kasarmille. 

Oulussa käydään porvarillisten yksityishenkilöiden toimesta tunnusteluita rauhan aikaansaamiseksi kaartien välille. Työväen neuvosto ilmoittaa Punakaartien olevan aseistettuja vain“lahtareiden” uhkaa vastaan ja on valmis riisumaan venäläiset aseista sekä molempien kaartien aseistariisuntaan, sillä ehdolla että aseet jäävät työväestön hallintaan ja että porvaristo ei aloita toimenpiteitä työväestöä vastaan.

Seurahuoneen sidontapaikka otetaan käyttöön. Yksi huone muutetaan leikkaussaliksi, toisia potilashuoneiksi ja koulupoikia mobilisoidaan sairaankantajiksi. Kaupungin kauppahuoneet antavat valjakoita ja hevosia haavoittuneiden kuljetuksia varten.

Pieni osasto jääkäri Väisäsen johdolla räjäyttää pohjoiseen menevän rautatien Kellon ja Haukiputaan asemin väliltä katkaisten raideliikenteen. 

Lauantai 2.2.1918  

Tornion punakaartin osasto saapuu aamuyöstä ja noin 100 miehen joukko majoittuu työväentalolle. Katkennut rautatie on viivyttänyt joukon saapumista. Aseet he ovat saaneet matkalla venäläisiltä.

Ruukissa neuvottelut päättyvät yöllä ja Suojeluskunta vaatii vastausta klo 03 mennessä. Punaiset neuvottelijat ilmoittivat, että päätös vaatisi työväenneuvoston päätöksen jota ei niin nopeaa saataisi. Neuvottelijat palasivat Ouluun ja olivat yksimielisiä siitä, että punakaartin tulisi luopua aseista verenvuodatuksen välttämiseksi. 

Kaksi veturia tulee Oulun suunnasta ja niissä olevat punaiset räjäyttävät Limingan Tupoksessa Temmesjoen yli menevän sillan. Junista ilmoitetaan Kempeleeseen, jossa junilta katkaistaan pakotien irrottamalla kiskot raiteilta paikaltaan. Molemmat veturit suistuvat raiteilta tukkien samalla rautatien. 

Valkoiset miehittävät Maanmittauskonttorin rakennuksen. Insinööri V. Calamniuksen 30 hengen osastolla. Lyseolle siirtyy kauppias E. Engelbergin 20 hengen osasto. Engelberg toimi joukon johtajana ja kaupunginviskaali Kaarlo Hällfors varajohtajana.

Venäläisiä joukkoja saapuu kasarmille Kemistä ja Torniosta. Venäläiset sotilaat neuvottelevat toimenpiteistä. 

Punakaartin joukkoja alkaa näkyä eri puolilla Lääninhallitusta. Punakaarti ryhmittäytyy neljään osastoon: Pokkitörmän, kirkon suunnan, Wiitasen talon ja Tyttölyseon osastoihin. 

Punakaarti esittää antautumisvaatimuksen suojeluskunnille, joka hylätään. 

Klo 16 venäläinen sotilas yrittää heittää pommin Lääninhallituksen rakennukseen. 

Taistelu alkaa. 

Vilho Lammassaaren johtama Punakaartin I komppania hyökkää Pokkitörmän suunnalta Lyseota vastaan. Hyökkäys torjutaan ja punaisille aiheutuu tappioita. 

Klo 17 alkavat punakaarti ja venäläiset sotilaat sytyttämään tulipaloja. Venäläinen sotilas heittää pommin puhelinlaitoksen rakennukseen, joka syttyy tuleen polttaen korttelin Asema-, Tori-, Aleksanterin- ja Kajaaninkadun välissä. Kaksi pommia heitetään Pappilaan. Pommi heitetään myös kauppias Illikaisen talossa olevaan Kalevan kirjapainoon sekä konsuli Weckmanin asuntoon. 

Sähköt on katkaistu aiemmin ja katuvalaistus on pois päältä. Tulipalot valaisevat Kirkkopuiston (Franzenin puisto) alueen estäen lähestymisyritykset.

Illalla ylioppilas Bertil Bergdahl saapuu lähettinä lääninhallitukseen ja kuljettaa proviisori Jarl Feiringin kanssa tilanneselostuksen etelästä saapuville joukoille. 

Sunnuntai 3.2.1918 

Seinäjoelta otettiin junaan neljä venäläisiltä vallattua 76 K/02 -mallin tykkiä. Ouluun niistä saatiin kaksi ja tykeistä puuttuivat tähtäimet. Eversti Vilho Nenonen ja kapteeni A. A. Almqvist ilmoittautuivat tykistöupseereiksi. Tykkejä päätettiin käyttää kasarmialuetta vastaan.

Etelästä tuleva valkoinen osasto lähestyy junalla Oulua. Yöllä punakaarti ryhmittyi uudelleen ja jätti Lääninhallituksen suojeluskuntaa vastaan vain varmistusosaston. Vahvimmat osastot keskitettiin ratapihan eteläpäähän ja toinen työväenyhdistyksen eteläpuolelle. Intiönmäelle jäi 50-henkinen Lammassaaren komppania ja palokunnan talon taakse pienempi osasto. 

Kello 00.00 jälkeen lähti liikkeelle Nenosen johtama osasto I. 

Tykit vietiin Oulujoen yli Erkkolan talon kohdalta. Joki oli sula ja sen poikki käännettiin jääteli, jota pitkin kiväärimiehet, konekiväärit ja tykit vietiin. 

Tykit laitetaan asemiin Ala-Yrjänäisen pihaan. Tykkimiehiä suojasi 100 miehen jepualais-laihialainen ja kuuden konekiväärin osasto. Tykit kohdistettiin kasarmiin ja konekiväärit laitettiin suojaamaan rautatiesiltaa. Tykeissä ei ollut tähtäimiä, joten niillä pystyttiin ampumaan vain suorasuuntaustulta. 

Hyökkäys oli sovittu aloitettavaksi klo 09.00. Hyökkäysmerkiksi oli sovittu eteläisen hyökkäysryhmän ampuma valoraketti.

Tulenavaus tapahtuu 09.20. Kasarmilta alkaa nousta savupatsaita. Tulitus jatkuu 11.00 saakka. Yhteyttä etelästä tuleviin joukkoihin ei ole, joten tykkitulta ei uskalleta ohjata muihin kohteisiin. Varuskunnan suunnalta vastataan tuleen, mutta Pohjois-Suomen ainoat tykit ovat Oulujoen pohjoisrannalla.

Venäläiset suojautuvat kasarmilla ja pysyivät asemissaan.

Luutnantti Tiaisen II osasto (150 miestä, 3 konekivääriä) eteni Limingantien suunnasta mutta pysähtyi ja levittäytyi saatuaan kosketuksen punakaartiin. Vasemmalla eteni vänrikki Petreliuksen komppanian vahvuinen III osasto, joka pysähtyi II osaston rinnalle Albertikadun tasalle. 

Ratsumestari Ignatius lähetti Werner Labbartin johtaman apujoukon ottamaan haltuunsa rautatieaseman.

Tiaisen osastosta irrotettu osasto Heikka eteni kaupungin itäpuolitse Intiönmäelle, jossa pääsi kosketukseen Lammassaaren komppanian kanssa. 

Klo 10.00 Lääninhallituksella olevat suojeluskuntalaiset lähtevät piirittämään Raatin saarella olevia matruuseja. 

Kello 13.00 alkoi varsinainen hyökkäys. Osasto Heikka löi vahvennuksia saatuaan Lammassaaren komppanian kasarmin suuntaan ja jätti sen varmistuksen varaan, edeten sitten keskikaupungille auttamaan suojeluskuntalaisia. 

Osasto Tiainen hyökkäsi rautatieasemalle Labbartin komppanian kanssa. Asema vallattiin vaunu vaunulta ja rakennus rakennukselta. Labbartin joukot kärsivät 11 kaatunen ja haavoittuneen tappiot ja punaisia jäi vangiksi 75 kaartilaista.

Reservinä ollut IV osasto, johtajanaan eversti Tunzelman, aloitti kaupungin puhdistamisen. Osastoa tulitetaan kellareista, vinteiltä ja porttikäytävistä. Osasto etenee Isonkadun ja Limingantullin kulmaan, josta se lähtee etenemään Palotontille. Palotontilta lähetetään ketju Albertinkatua rantaan.  

Ratkaisutaistelu käydään työväenyhdistyksen talon ympärillä. Voimakas tulitus keskikaupungilta sekä rautatieasemalta usealla konekiväärillä.

Asemalta tulitettiin yhdellä konekiväärillä. Vöyrin komppania tulitti Likakadun aidan suojista työväentaloa ja oli asettanut Albertinkadun päähän konekiväärin asemiin. Petrelius asetti yhden konekiväärin Kirkko- ja Pakkahuoneenkadun kulmaan ja aseman puolelle laitettiin yksi konekivääri lisää yksityisen talon katolle. Tulitusta tuli usealta suunnalta yhteensä viidellä konekiväärillä.

Lääninhallituksella olevat suojeluskuntalaiset ryhmittyvät ketjuun lääninhallituksen ja rautatieaseman välille estääkseen työväentalolla olevia punakaartilaisia pakenemasta Åströmin tehtaiden suuntaan.

Klo 15.10 punakaarti antautui ja 600 miestä jäi vangiksi.

Klo 16.00 Osasto Heikka ja joukko Oulun suojeluskuntalaisia Tor Ekmanin johdolla aloitti hyökkäyksen Raattia vastaan. Matruusit puolustautuivat konekivääritulella. Suojeluskuntalaiset etenivät syöksyittäin sillan yli. Raatin saarella muodostettiin ketju maantien ylälaitaan ja avattiin kiväärituli matruuseja vastaan. Osa matruuseista oli jo tätä ennen paennut Tuiran suuntaan. Pimeän laskeuduttua matruusit antautuivat. Taistelussa oli kuollut ainakin yksi matruusi ja useita oli haavoittunut.

Kasarmilla Ignatius lähetti lähetit ehdottamaan antautumista, mutta lähettejä ei otettu vastaan. Klo 18 saapui osasto tiedustelemaan antautumisen ehtoja ja saivat vastauksen “ilman ehtoja”. Tulitauko julistettiin klo 22 saakka ja klo 23 saapui lähetystä tuoden kirjallisen ilmoituksen antautumisesta. 

Oulun taistelu oli päättynyt. 

Taistelu oli kestänyt 14 tuntia ja suojeluskuntalaiset olivat menettäneet 33 miestä kaatuneina ja 37 haavoittuneina. Punaisia tiedetään kaatuneen 26 ja haavoittuneen saman verran. Venäläisiä kaatui yksi ja kahdeksan haavoittui. Vuodelle 1921 päivätyn punaisen puolen yhteiskuolinilmoituksen mukaan kaikki taistelussa kaatuneet kuolivat 3.2. taisteluissa, jolloin Lyseon kahakassa ei olisi kuollut ketään. Kaksi edeltävinä päivinä kuollutta kuoli epäselvissä tilanteissa.

Henkilöitä

Valkoiset

Teodor Grünn

Määrättiin etukäteen erikoistehtäviin Suomeen. Jäi kiinni rajalla ja toimi Ruotsin puolella. Saapui tammikuun alkupäivinä Tornion kautta Ouluun ja toimi 4. tammikuuta 1918 alkaen kouluttajana Oulun suojeluskunnassa. Osallistui venäläisten aseistariisuntaan Limingassa ja Oulun valtaukseen. Jatkoi osallistumista taisteluihin ja teki pitkän uran armeijan palveluksessa. 

Reinhold Weckman

Valmistui Haminan kadettikoulusta 1888 ja palveli sitten upseerina Oulun tarkk’ampujapataljoonassa 1888–1889 ja 14. reservikomppaniassa 1889–1892 yleten luutnantiksi 1892. Siirtyi sitten liikealalle. Hän toimi Oulun kaupunginvaltuuston jäsenenä vuodesta 1899 sekä Oulun suojeluskunnan piiripäällikkönä 1918. Hänet ylennettiin majuriksi ja everstiluutnantiksi 1918.

Jussi Väisänen

Jääkärikoulutuksen Saksassa saanut. Tuli värväystehtäviin Suomeen 1915 ja palasi Saksaan räjäytyskurssille 1916. Tämän jälkeen palasi Suomeen erikoistehtäviin. Joutui vangiksi Rovaniemellä ja passitettiin Spalernajan vankilaan, josta vapautui 1917 Venäjän vallankumouksen yhteydessä. Hän siirtyi Ouluun marraskuussa 1917 kouluttamaan Suojeluskuntalaisia. Haki Matarengista räjähdeainelastin ja räjäytti 2.2. pohjoisen rautatien poikki. Osallistui Oulun taisteluihin joukkueenjohtajana. Kuoli osallistuttuaan Vienan toisessa retkikunnassa Kostamuksen taisteluihin vuonna 1918. 

Tor Harald Johan Ekman

Hammaslääkäri. Johti Oulun suojeluskunnan joukkoja taistelussa. Myöhemmin Oulun I vapaaehtoisen rintamakomennuskunnan komentaja. Haavoittui Suodenniemen taistelussa 18.3.1918. Sai II luokan Vapaudenristin. 

Hannes Ignatius

Ratsumestari ja Haminan kadettikoulun kasvatti. Kuului 1915 perustettuun sotilaskomiteaan. Oli muodostamassa 1917 yhteyttä Saksan yleisesikunnan kanssa. Teki ehdotuksen suojeluskuntien tai vapaaehtoisten palokuntien perustamisesta 1917 ja oli puheenjohtajana suojeluskuntien perustamiskokouksessa. Hankki rahoitusta pankki- ja teollisuusmiehiltä tulevaa sotaa varten. Neuvotteli Berliinissä Saksan Yleisesikunnan poliittisen osaston päällikön von Hülsenin ja suuresta päämajasta tätä varten saapuneen majuri Grantzin kanssa mahdollisuudesta saada jääkäripataljoona Suomeen aseistettuna ja aseavustusta Suomen tulevalle vapautusarmeijalle. 

Matkusti Mannerheimin ja muiden sotilaskomitean jäsenten kanssa Vaasaan 21.1.1918, jossa Mannerheim perusti esikuntansa ja nimitti Ignatiuksen päämajoitusmestariksi. Helmikuun 1. päivänä Mannerheim lähetti hänet ottamaan joukkojen ylipäällikkyyden von Adlerflugilta ja valtaamaan Oulun. 

Lauri Tiainen

Sai jääkärikoulutuksen Saksassa. Syksyllä vuonna 1916 hänet komennettiin etappitehtäviin Suomeen, jossai Ylikiimingin kirkonkylän etappiasemalla, Matarengin etappiaseman hoitajana Ruotsissa ja lautturina Tornionjoella. Tehtävän jälkeen kävin “pommarikurssilla” Saksassa ja palasi Suomeen aselaiva S/S Equityn ensimmäisellä matkalla 31. lokakuuta 1917. Johti Oulun taistelussa II osastoa kapteenin arvoisena.

Perttu Petrelius 

Saksassa jääkärikoulutuksen saanut Petrelius saapui aselaiva S/S Equityllä 8.12.1917 jääkärien etujoukoissa Suomeen Merikarvialle. Vuonna 1892 syntynyt Petrelius nimitettiin Vöyrin sotakoulun johtajaksi luutnantin arvoisena. Osallistui Ruukissa neuvotteluihin Kallisen ja “Örnflyktin” kanssa salanimellä “Stenberg”. Oulun taistelussa johti III osastoa. Yleni myöhemmin everstiluutnantiksi.

Pekka Heikka

Jääkärikapteeni. Saapui aselaiva S/S Equityllä 8.12.1917 jääkärien etujoukoissa Suomeen Merikarvialle. Toimi kouluttajana Vaasan ja Etelä-Pohjanmaan Suojeluskunnissa ja osallistui Oulun taisteluun. Oli osallisena säveltäjä Toivo Kuulan ampumisessa Viipurissa, mutta kuoli purjehdusonnettomuudessa vuonna 1921 ennen oikeudenkäyntiä. 

Eino Engelberg

Kauppias, Oulun suojeluskunnan jäsen ja osallistui Lyseon puolustukseen. Kaatui Suodenniemen taistelussa komppanian varapäällikkönä. Sai II luokan Vapaudenristin.

Emil Tunzelman von Adlerflug

Kadettikoulutuksen saanut Adlerflug johti avustusosastoa. Toimi Suomessa salanimellä Alexander Örnflykt. Mannerheim vaihtoi Adlerflugin tilalle Hannes Ignatiuksen johtamaan Oulun valloitusta. Sisällissodan jälkeen palveli hetken Suomen armeijassa, kunnes “ryssänupseereita”, eli tsaarin armeijassa palvelleita”, painostettiin eroamaan. 

Vilho Nenonen

Tsaarin armeijan tykistöupseeri, “suomalaisen tykistön perustaja”. Johti tulitoimintaa ja ampui Suomen armeijan ensimmäiset tykistönlaukaukset Intiön kasarmia vastaan.

Arno Almqvist

Kadettiupseeri, osallistui Oulun taisteluihin kapteenin arvoisena ja osallistui Vilho Nenosen johtaman tykkipatterin toimintaan. “Ryssänupseerina” joutui pois Puolustusvoimista. Kuoli Talvisodassa 5.3.1940 Mikkelin päämajan pommituksessa everstin arvoisena.  

Punaiset

Anton Lennart Lindgren

Syntynyt vuonna 1877. Oulun punakaartin johtaja ja kuulustelupöytäkirjoissa myös ylipäälliköksi nimetty. Buurisodan veteraani – osallistunut sotaan 8 kk ajan ja haavoittunut. Merimies ja viilari. Jäi valkoisten vangiksi Oulussa, sai kuolemantuomion, joka muutettiin elinkautiseksi 9.7.1918 valtiorikosylioikeudessa. Kuoli mahdollisesti Suomenlinnassa. Kuolinpaikka ja -tapa ei ole tiedossa, kuolinpäiväksi asiakirjoissa on merkitty 21.12.1919. Hänen huhuttiin tulleen teloitetuksi myös heti taisteluiden jälkeen.

Vilho Isak Lammassaari

Vuonna 1892 syntynyt Lammassaari tuli Venäjältä tammikuun lopussa. Venäjällä hän oli ollut vuodesta 1914 lähtien sotaväessä. Itävallan ja Saksan vastaisten taisteluiden päätyttyä pääsi lomalle ja lomalla Ouluun tullessaan hän liittyi Oulun kaartiin. Venäjänkielen taitoisena toimi myös tulkkina varuskunnan sotilaiden ja punakaartin yhteydenpidossa. Johti komppanianpäällikkönä Oulun Kaartin I komppaniaa – ns. Lammassaaren komppaniaa. Hänen komppaniansa hyökkäsi Pokkitörmän suunnasta Lyseolle linnoittautuneita suojeluskuntalaisia vastaan. 

Taisteluiden jälkeen jäi vangiksi ja joutui Suomenlinnan vankileirille saatuaan 12 vuoden vankeustuomion. Kuulusteluissa sanoi liittyneensä punakaartiin tietämättömyyttään ja siksi, että saisi turvattua yhteiskunnan järjestyksen.   

Veikko Uksila

Vuonna 1892 syntynyt Uksila liittyi jo 15-vuotiaana Sosialidemokraattisen järjestön nuoriso-osastoon. Hän työskenteli Kansan Tahdon kirjapainossa painajana ja oli metallityöväen liiton jäsen. Oulun taisteluissa hän toimi Oulun Punakaartin esikuntapäällikkönä. Hänellä oli historiaa “heikkohermoisuudesta”, minkä vuoksi hän oli aiemmin ollut hoidossa mm. Niuvanniemen sairaalassa. Ennen taisteluiden alkua hänen väitettiin puhuneen voimakkaasti aseellisen yhteenoton puolesta. Jäi vangiksi todennäköisesti työväentalon antautuessa. Uksila oli osallistunut jo aiemmin punakaartin toimintaan ja hän otti haltuun pienen osaston kanssa Poliisin sinetin ja asiakirjoja. Veli Hannes Uksila oli Porissa ylipäällikkönä ja toinen veli Arvo Uksila osallistui Oulun taisteluihin lähettinä ja jäi vangiksi. Veikko Uksila sai sotaylioikeudessa ensin kuolemantuomion, joka muutettiin vankeusrangaistukseksi. Uksila kuoli vuonna 1921 Lappeenrannan pakkotyölaitoksessa munuaistautiin. Lappeenrannassa pidettiin vangittuina “ei-poliittisia vankeja” – “poliittisten”ollessa Tammisaaren leirillä.

Antti Laukkanen

Oulujoen kunnan Koskelan kylästä kotoisin oleva Laukkanen oli entinen konstaapeli, sillä hänet oli vuoden 1917 syksyllä erotettu poliisilaitoksesta 12 muun poliisin kanssa. Oulun taisteluiden aikaan hän toimi Oulun punakaartin yhtenä ylipäällikkönä. Pakeni taisteluista ja piilotteli pari kuukautta Iisalmen seudulla. Palasi takaisin Ouluun ja yritti päästä Ruotsiin Ykskiven kohdalta potkukelkalla merenjäätä pitkin. Laitakarin rajavartioiden ottaessa hänet kiinni esittäytyi hän Taavetti Hukkasena, joka oli kaarteihin kuulumaton ja kolmen lapsen vuoksi asepalveluksesta vapautettu. Mutta koska hänellä oli mukanaan usean päivän muona ja hän liikkui kielletyllä rajavyöhykkeellä, otettiin hänet kiinni ja toimitettiin kuulusteluihin. Myöhemmin hänen jäljiltään piilopaikasta löytyi Nagan-revolveri. Kuulusteluissa epäiltiin, että tiesi paljon enemmän kuin mistä kertoi. 

Otto Siklander

Punakaartin esikunnan jäsen ja mahdollisesti IV komppanian päällikkö. Jäi vangiksi Oulun taistelussa ja sai vankeusrangaistuksen.

Johan Henrik Nikkinen

Edusti vaatetusalan ammattiosastoa ja kuului Punakaartin esikuntaan. Jäi vangiksi työväentalolla ja sai vankeusrangaistuksen. 

Lauri Johannes Lehtisalo

Oulun työväentalon järjestysmies. Toimi VI komppanian päällikkönä ja oli osa Oulun Punakaartin esikuntaa. Jäi vangiksi ja sai vankeustuomion. 

Arvid Tapio

Toimi komppanianpäällikkönä, mahdollisesti VI komppania. Osallistui taisteluihin ja jäi vangiksi. Ammuttiin Oulun vankileirillä toukokuussa 1918, joko tottelemattomuudesta tai siksi, että hänen tulkittiin yrittävän pakoa olevalla liian lähellä jokea. 

Kaarlo Nauha

Telefoonityömies Nauha oli piiriesikunnan jäsen. Hän osallistui punaisen ristin toimintaan Oulun taisteluiden aikaan. 

Yrjö Kallinen

Rautatieläinen Yrjö Kallinen osallistui rautatieläisten järjestäytymiseen järjestyskaartiksi. Kaartit olivat alkuun aseettomia. Tällöin järjestyskaartin tehtävänä oli suojata rautatiekalustoa ja -asemia. Myöhemmin järjestyskaarti muuttui punakaartiksi. Kallinen yritti estää taisteluiden alkamisen ja ennen Oulun taisteluita haki sovitteluratkaisua myös maassa olevien venäläisten kanssa vallan siirtämiseksi itsenäisen Suomen haltuun. 

Yrjö Kallinen teki sovittelumatkan Ruukkiin, jossa hän yritti saada osapuolia olemaan ryhtymättä taisteluun. Taisteluiden jälkeen tätä retkeä tulkittiin, ainakin osassa valkoista lehdistöä, yritykseksi viivyttää hyökkäystä ja siten antaa Oulun punakaartille enemmän aikaa valmistautua puolustukseen.

Kallinen toimi myös Oulun poliisitarkastajana, jolla varmistettiin että poliisilla oli työväestön edustaja valvomassa toimintaa. Poliisi oli aiemmin osallistunut venäläisten santarmien kanssa yhteistyöhön ja sillä ei ollut näin luottamusta toimia puolueettomana järjestyksen valvojana. 

Valtiorikosoikeuden kuulusteluissa kukaan kuulusteltu ei maininnut Kallisen osallistuneen punaisen esikunnan toimintaan tai taisteluihin. Valtiorikosylioikeuteen lähetettiin useita puoltokirjeitä, joissa puoltaja pyysi tuomion muuttamista lievemmäksi oman kunniansa ja vapautensa menettämisen uhalla. 

Kuolemantuomio muutettiin elinkautisrangaistukseksi 

Piiriesikunta

• Veikko Uksila
• Otto Perätalo (sihteeri)
• Yrjö Syväys
• Josef Heikkinen
• Hannes Nikkinen
• Juho Kuokkanen
• Kalle Nauha

Paikallinen esikunta

• Veikko Uksila
• K. Fält, viilaaja
• Arvid Lindgren, viilaaja
• Lauri Lehtisalo, vahtimestari
• Otto Siklander
• Antti Laukkanen

Oulun taistelun merkitys 

Tieyhteyksien ollessa Suomessa puutteelliset oli rautateillä suuri merkitys joukkojen ja materiaalin siirtelyssä. Oulu oli satama- ja rautatiekaupunki sekä vuonna 1918 maareitti ainoaan valkoisten kannalta vapaaseen suuntaan – Ruotsiin. Voitto pohjoisessa teki pohjoisesta tukialueen etelän taisteluille ja armeijalle saatiin sotilaita, ruokaa ja tarvikkeita. 

Oulun taistelussa on tunnistettavissa neljä pääosapuolta: Oulun ja lähialueen suojeluskunnat, Mannerheimin lähettämä avustusretkikunta, Oulun Punakaarti ja venäläiset sotilaat. 

Punakaartin strateginen asema oli lähtökohtaisesti heikko. Kaartilta puuttui sotakoulutusta ja sotakokemusta omaavia johtajia ja Oulu oli kaukana ja erillään etelän punaisten hallussapitämiltä alueilta. Elämänlankana toiminut rautatie oli Oulun eteläpuolella valkoisten hallussa. Punakaartin ainoa mahdollisuus taistelun pitkittämiseen olisi ollut venäläisten saaminen mukaan taisteluun sekä mahdollisesti parempi yhteistoiminta Kemin, Tornion ja Rovaniemen punakaartien kanssa. 

Oulun venäläisten tilanne oli myös heikko. Joukot olivat demoralisoituneita ja päätöksentekokyky puuttui. Pieni osa joukoista oli radikalisoitunut, mutta suurempi osa halusi vain palata kotimaahansa. Aseita ja patruunoita oli, mutta tilanteen edetessä yhteys kotimaahan katkesi.

Kaikkien osapuolten toimintaa leimasi sähläys. 

Oulun suojeluskunta sai venäläisen varuskunnan jo lähes kerran antautumaan, vaikka vahingonlaukauksen vuoksi käytiinkin tulitaistelu. Punakaartien tulittaessa kasarmin piirittäjiä joutui joukko suojeluskuntalaisia vangeiksi sekavan perääntymisen aikana. Lisäksi Oulujoelta tulleet aseettomat suojeluskuntalaiset torjuttiin Oulun edustalla ja pieni joukko saatiin vangiksi punakaartien toimesta.  

Avustusjoukon eteneminen pysähtyi Kempeleeseen, koska omat joukot olivat katkaisseet radan. Etenemisen pysähdyttyä Punakaarti ehti hyökätä Oulun suojeluskuntaa vastaan ja osa Oulusta ehdittiin polttaa. Neljästä tykistä saatiin taisteluun lopulta kaksi, joista vain yhdessä saatiin ammuttua ja silläkin vain suorasuuntaustulta. Yhteisen hyökkäyksen merkiksi sovitut merkinantoraketit olivat menneet hukkaan. 

Punakaarti valitsi johtajansa äänestämällä ja ainoat sotakokemusta omaavat henkilöt olivat olleet rivimiehiä, eivät osastojen johtajia. Toimintaa leimasi passiivisuus, päämäärättömyys ja epäselvyys tavoitteista. Työväenneuvostossa ei ollut yksimielisyyttä siitä tulisiko taistella vai neuvotella. 

Venäläiset neuvottelivat kaikista päätöksistä ja muuttivat jo tehtyjä päätöksiä. Joukossa ei ollut kuria, jolloin yksittäiset sotilaat saattoivat osallistua omavaltaisesti taisteluihin. 

Punakaartin joukkojen ja johtajien tekemisistä on vähiten tietoa: sisällissodan jälkeen ei välttämättä ollut eduksi korostaa omaa roolia hävinneen puolen tapahtumissa – ainakaan kirjallisesti. Myöskään myöhemmissä kuulusteluissa johtohenkilöillä ei tuntunut olevan pöytäkirjaan merkittäväksi juurikaan tietoa kuka oli johtanut ja miten oli johtanut.

Oulun taisteluista tässä kerrottu on siis painotetusti valkoisen voittaneen osapuolen historiaa. Myöhemmässä punaisen osapuolen historiankerronnassa Oululla ei ole suurta painoarvoa, sillä päätapahtumat ajoittuivat myöhäisempään aikaan ja Oulun työläiset olivat näistä tapahtumista syrjässä. Oululla ei myöskään ollut selkeää roolia Punakaartien taistelustrategiassa, eikä toimintaa pohjoisessa ilmeisesti koordinoitu suuremmin Punakaartien johdon toimesta. 

Olisiko Oulun taistelut voitu välttää? Rauhalle olisi ollut hetken aikaa ikkuna avoimena, jos Oulun Työväen neuvosto Kallisen johdolla ja venäläiset sotilaat olisivat suostuneet nopeasti täydelliseen aseistariisuntaan jo ensimmäisellä neuvottelukerralla. Tällöin taisteluita ei olisi käyty, ellei sitten Kemissä, Torniossa tai Rovaniemellä olisi jouduttu jonkinlaiseen kahakkaan. Voimien suhde olisi kuitenkin ollut sellainen, että millään pohjoisen punaisten tai venäläisten joukolla ei olisi ollut mahdollisuuksia taistelussa. Helppoa tämä ei olisi ollut ja venäläisten komentorakenteen rikkonaisuus hidasti päätöksentekoa joukkona. 

Neuvotteluiden kestäessä rauhan mahdollisuus kariutui. Mannerheim vaihdatti avustusretkikunnan johtoon aggressiivisemman Ignatiuksen von Tunzelmanin tilalle ja halusi selkeästi saada pohjoisen rintaman nopeasti haltuunsa. Missään tapauksessa hän ei olisi sallinut jättää selustaansa aseistettua satojen miesten joukkoa, jonka lojaalisuudesta hän ei olisi voinut olla varma.

Sotastrategian kannalta kyse oli aloitteen pitämisessä ja nopeudessa, jonka tarkoituksena oli ehtiä tekemään omat liikkeet ennen vastustajaa. 

Vaikka työväki ja venäläiset olisivat antautuneet ehdoitta, olisi todennäköisesti ainakin johtohenkilöihin kohdistunut vangitsemisia ja myöhempiä oikeudenkäyntejä tammikuun aiempien tapahtumien johdosta. Valkoista ja punaista terroria ei Oulussa ehtinyt tapahtua ennen taisteluita.

Taisteluihin osallistuneella työväestöllä sisällissota jatkui ensin Oulun vankileirillä ja myöhemmissä oikeudenkäynneissä. Osa lähetettiin Etelä-Suomen leireille jatkotuomiota varten. Moni menehtyi nälkään ja heikkouteen. Valkoisella osapuolella taistelut jatkuivat. Ensin lähetettiin vapaaehtoisia komennuskuntia ja kun joukkoja ei saatu tarpeeksi kokoon, päädyttiin hakemaan joukkoja kutsuntojen kautta osallistumaan etelän taisteluihin.

Lähteet

• Suojeluskuntalaisen lehti, numerot 25 & 26. 1921.
• Kansan Kuvalehti 5.1.1934.
• Oulun Työväen neuvosto pöytäkirja 28.1.1918. Työväen arkisto.
• Liitto no:26. 1938.
• Kaiku 3.2.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1995802?term=Temmesjoen&term=silta&term=siltaa&term=silloin&page=4
• Kansan Tahto 2.2.1918.
• Kaleva 6.2.1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1236420?term=Oulussa%20Punakaartien&page=1
• Kaleva N:o 25, 6.2.1918
• Kaleva N:o 26, 7.2.1918
• Valtiorikosylioikeuden pöytäkirjat. Yrjö Kallinen
• Valtiorikosylioikeuden pöytäkirjat. Antti Laukkanen
• Valtiorikosylioikeuden pöytäkirjat. Vilho Lammassaari.
• Valtiorikosylioikeuden pöytäkirjat. Lennart Lindgren http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?ay=1097050.KA
• Terroritilasto Oulu. Työväen arkisto.
• Kapinasta syytetyt – torniolaiset valtiorikosoikeuksissa 1918. Oulun yliopisto Historiatieteet Historian pro gradu -tutkielma 7.10. 2019 Vesa Karppinen. http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201911213120.pdf
• Pentzin, Leino : Vapaussodan muistoja; Oulun Pohjolan kustannusosakeyhtiö; 1918
• VANKINA VALKOISTEN Oulun vankileiri 1918 Suomen historian pro gradu -tutkielma 07.02.2000 Kai Ala-Häivälä
• http://www.kkoskela.fi/vaari.htm
• http://kirjastolinkit.ouka.fi/kaleva/helmi08/6994938.xml
• Pohjan mies no:4, 1932.

Korjauksia ja muutoksia

19.4.2021 korjattu kirjoitusvirheitä. Lisätty tieto sidontapaikasta ja Raatin saaren tappioista.