Vankileirien Oulu

Oulussa olleet vankileirit ovat Suomen käymien sotien aikaan toiminut sotavankien säilytyspaikkana. Vangit ovat olleet suomalaisia, venäläisiä, neuvostoliittolaisia ja saksalaisia ja mahdollisesti myös muiden maiden kansalaisia, sillä Natsi-Saksan ja Venäjän keisarikunnan riveissä taisteli usean eri kansakunnan edustajia.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi mitä vankeja on Oulussa ollut, missä vankileirit olivat ja miksi ja mitä heille tapahtui vankeusaikana ja sen jälkeen.

Oulun vankileirit ja vankilat kartalla

Kartan voi avata omaan ikkunaan ja jakaa kohteet eri aikakausien mukaan näytettäväksi.

Sisällissota

Itsenäisen Suomen aikana ensimmäinen Oulun vankileireistä sijaitsi Oulun Raatin saaressa sisällissodan aikaan ja sen jälkeen. Saaressa oli vangittuna punavankeja, joita syytettiin sotatoimiin osallistumisesta tai punaisen osapuolen tukemisesta sekä Venäjän armeijan sotatoimiin osallistuneita sotilaita. Leiri perustettiin helmikuussa 1918 ja se toimi syksylle 1918 saakka. Suurimmat vankimäärät leirillä olivat helmikuun ja heinäkuun välissä. Sisällissodan taisteluvaihe kesti 27.1.1918-15.5.1918 välisen ajan.

Oulun taisteluiden jäljiltä jäi valkoisten vangiksi eri syiden vuoksi reilu 800 vankia. Alkuun vankeja pidettiin eri puolilla kaupunkia vangittuina – mm. Lyseolla. Maaliskuun 19. päivän jälkeen vankeja alettiin keskittää Raatin saareen venäläisten rakentamiin parakkeihin.

Raatti oli sijaintinsa vuoksi sopiva vankila-alue. Alueen läpi kulki pohjois-eteläsuuntaisesti ja saari oli veden ympäröimä. Oulujokea ei oltu padottu, joten virtaamakin oli suurempi. Saaresta ja sen lähialueesta saa hyvän kuvan vuoden 1928 topografisesta kartasta.

Saaren länsipäädyssä oli ravintolarakennus, josta myöhemmin tuli Oulun Suojeluskunnan päämaja. Saaressa toimi myös Venäjän armeijan merivalvonta-asema ja aseman käyttöön oli rakennettu parakkeja sekä huoltorakennuksia. Pääkasarmi sijaitsi Intiössä. Ennen Oulun taisteluiden alkua Raatin parakkeihin oli majoittunut venäläisiä matruuseja.

Sisällissodan edetessä vankeja oli jo vajaa tuhat ja mukana oli myös aseistakieltäytyjiä. Vankimäärä eli voimakkaasti, kun vangittuja vapautettiin ja uusia vankeja saapui. Samalla pienempiä vankileirejä eri puolilla Suomea suljettiin ja vangit kuljetettiin isompiin leireihin. Vangit olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miehiä.

Venäläisistä Raattiin joutuivat vain taisteluihin osallistuneet, joita oli joitain kymmeniä. Venäläisen varuskunnan yli 1000 miestä olivat vangittuina kasarmilleen Intiössä, mutta olosuhteita ei voinut verrata Raatin vankileiriin. Sotatoimiin osallistuneiden venäläisten osa oli kehnompi.

Vuoden 1917 venäläisessä armeijakatsauksessa Ouluun on merkitty seuraavat yksiköt:

• 33. Smolenskin nostoväkidruzhina
• 1. Pietarilainen rajavartiostoratsuväkirykmentin osasto
• 1. Suomenmaalainen rajavartiojalkaväkirykmentin osasto

Druzhina vastaa noin pataljoonan kokoista joukkoyksikköä (n. 1000 henkilöä). Rajavartioston osastot olivat hajautettuna Perämerenkaaren alueelle.

Lisäksi on ollut tiedossa, että Raatin saaressa merivalvonta-asemalla oli n. 60 venäläistä matruusia. Venäjän armeijan joukkoja liikuteltiin sotavuosina eri paikkakuntien välillä, joten luotettavaa tietoa joukoista ei tähän kirjoitukseen ole kertoa. Joukkojen vahvuus saattoi vaihdella paikkakuntien välillä paljonkin.

Taisteluiden jälkeen perustettiin kesäkuussa 1918 tuomioistuimia vankien tuomitsemiseksi. Vankimäärä alkoi laskemaan ja jo tätä ennen vankeja oli lähetetty eteenpäin. Vielä syyskuussa 1918 leirille koottiin vankeja eri puolilta Suomea.

Sisällissodan vankien kohtalot

Suomalaisista vangeista leirillä kuoli 2,6 %, mikä oli vankileirien vertailussa matalaa tasoa. Vertailun vuoksi Tammisaaren leirille vangituista kuoli 30,54 %. Vankeja kuoli tauteihin, pakoyrityksissä ja teloituksissa. Teloitetuksi saattoi joutua myös siksi, että henkilö oli katsottu hankalaksi tapaukseksi esimerkiksi aiemman yhteiskunnallisen aktiivisuutensa vuoksi.

Venäläiset ja Venäjän armeijassa palvelleet virolaiset, ukrainalaiset ja puolalaiset evakuoitiin Oulusta Helsinkiin touko-kesäkuun aikana 1918. Vankien pääjoukko siirtyi kahdella junakuljetuksella etelään. Lähtemään pääsivät he, joiden ei katsottu osallistuneen taistelutoimiin, suorittaneen rikoksia tai olleen bolshevikkeja. Edellä mainittuihin osallistuneiden kohtalo oli ankeampi. Ainakin kuusi venäläistä sotilasta ja matruusia kuoli tai teloitettiin Oulussa taisteluiden jälkeen. Lisäksi n. 30 tuomittiin kuolemaan ja siirrettiin Iso-Mjölön vankileirille, johon matkalla tai itse leirillä heistä menehtyi kuusi. Loput vapautuivat ja pääsivät Venäjälle.

Kotimaissaan palaajia odottivat uudet mullistukset – Venäjän vallankumous oli käynnissä ja Venäjän imperiumi oli hajoamassa. Romanovin tsaariperhe oli vangittuna ja perhe teloitettiin heinäkuussa 1918.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan aikaan Oulussa sijaitsi suomalaisten hallinnassa ollut Sotavankileiri 19. Kaupungissa oli lisäksi oma vankileirinsä saksalaisten vangeille, joita oli tuotu kaupunkiin pakkotyövoimaksi Saksan armeijan tarpeisiin. Saksalaisten vankeja ja pakkotyöhön ottamia tässä artikkelissa ei käsitellä.

Jatkosodan päätyttyä Sotavankileiri 19 suljettiin ja sen vangit lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Entisten aseveljien muututtua vihollisiksi otettiin leiri 19 uudelleen käyttöön Sotavankileiri 41:n nimellä saksalaisten sotavankien säilömiseen. Tämän lisäksi Maikkulaan perustettiin – ainakin paperilla – Sotavankileiri 48. Tästä leiristä ei ole löytynyt muuta tietoa kuin yksittäisiä mainintoja.

Sotavankileiri 19

Sotavankileiri 19 perustettiin ensin Kiuruvedelle ja lakkauttamisen jälkeen se perustettiin uudelleen 3.9.1941 Ouluun. Leiri lakkautettiin 5.11.1944. Leirin peiteluku oli 6682.

Komentajat

• 5.9.1941 – 13.9.1941 vänrikki Emil Stenholm
• 13.9.1941 – 14.1.1942 majuri Kalle Iivari Hyppölä
• 14.1.1942 – 21.6.1942 vänrikki T. O. Koilo
• 21.6.1942 – 5.11.1944 majuri Hj. K. Louhimaa

Pääleiri sijaitsi Oulun Nuottasaaressa. Pääleirin lisäksi käytössä oli enemmän ja vähemmän tilapäisiä alaleirejä ainakin Hietasaaressa, Pateniemessä ja Iin Röytässä. Leirit sijaitsivat lähellä työkohteita ja kun alaleiri perustettiin, sinne lähetettiin vankeja sekä vartijaosasto. Lisäksi vankeja lähetettiin töihin eri tiloille sekä lähialueen kuntiin.

Vankimäärän kehitys

• 6.9.1941 85 sotavankia
• 13.9.1941 282 sotavankia
• 26.10.1941 612 sotavankia
• 18.7.1942 672 sotavankia
• 14.11.1942 735 sotavankia
• 30.11.1942 855 sotavankia
• 31.12.1942 871 sotavankia
• 27.9.1944 2314 sotavankia

Nuottasaaren leiri rakennettiin 1941 Kuusiluodon ja Nuottasaaren välimaastoon. Siinä oli yhdeksän parakkia, huoltorakennuksia ja piikkilanka-aitaus. Hietasaaren vankileiri rakennettiin 1942 ja sinne valmistettiin 20 parakkia.

Sotavankeja haluttiin kaupunkiin erityisesti työvoimaksi ja eniten vankeja tarvittiin Merikosken voimalaitostyömaalla sekä Oulu Oy:n metsätyömailla. Vangit osallistuivat myös Hietasaaren rautatiesillan rakentamiseen. Vankien hyöty rakennustöissä oli vähäinen, sillä heikon ravinnon vuoksi he eivät olleet työkykyisiä.

Venäläisten sotavankien kohtalot toisessa maailmansodassa

Oulun venäläisistä sotavangeista menehtyi 71 ja heistä viisi merkittiin ammutuiksi. Vangit on haudattu Oulun hautausmaalle. Venäjän suurlähetystön (lähde) mukaan Ouluun on haudattu 104 venäläistä, joista 42 nimettöminä. Listassa ei eritellä aikakautta. Mielenkiintoista kyllä, Iin Röyttään on merkitty haudatuksi myös Tarakanov Mihail Fedorovich -niminen neuvostoliittolainen sotilas vuodelta 1941.

Vankien kohtelusta löytyi Teppo Vuoren puhtaaksikirjoittama ohjeisto mahdollisesti vuodelta 1943. Oulun leirin kuri oli kova ja tarvittaessa käytettiin raipparangaistusta, jossa raippana toimi puuvartinen keppi johon oli sidottu kupari- tai teräslankaa. Ruoka oli yksipuolista ja Suomen elintarvikehuollon ollessa vaikeuksissa kärsivät siitä myös vangit – nälän aiheuttama heikkous oli yleinen kuolinsyy talvella 41-42.

Vankeja luovutettiin myös saksalaisille ainakin kahdessa erässä 11.11.1941 ja 25.11.1941. Volgan ja Ukrainan alueelta kotoisin olevia vankeja siirrettiin yhteensä 83 henkilöä. Saksalaiset kohtelivat venäläisvankeja huonosti ja kuolleisuus oli suurta.

Välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen ensimmäinen 540 neuvostosotavangin erä lähti Oulusta kohti Neuvostoliittoa 15.10.1944. Toinen 540 vangin erä lähti 17.10., kolmas 536 vangin erä 22.10. ja viimeinen määrittelemättömän kokoinen vankierä 25.10.1944. Tämän jälkeen lähetettiin Oulusta vielä pieniä sotavankiosastoja eteenpäin.

Jatkosodan päättyessä kotimaahansa palanneiden osa oli pääosin ankea. Oulun venäläiset vangit eivät kuitenkaan olleet mitään erityisryhmää kuten upseeristoa tai yhteistoimintaan tavoiteltuja, joten heihin ei todennäköisesti myöskään kohdistettu mitään erikoistoimenpiteitä.

Tarkkaa tietoa nimenomaan Oulussa vankina olleista ei ole, joten oheinen Paluu vankileirien tielle -kirjasta mukailtu teksti käsittelee yleisesti palanneiden vankien kohtaloita.

Neuvostoliitto katsoi vangiksi joutuneiden olevan syypäitä vangiksi jäämiseen. Maatiloilla työskennelleiden katsottiin auttaneen fasisteja, joten heitä saattoi kohdata kovempi rangaistus – tyypillisesti tuomio pakkotyöleiri GULagille.

Osalle vangeista annettiin mahdollisuus palauttaa kunniansa rynnäkkö- ja rangaistuspataljoonissa ja he palasivat taisteluihin Natsi-Saksaa vastaan. Osa saattoi näin joutua vielä uudelleen vangiksi ja osa kuoli taisteluissa. Mikäli vangiksi joutunut pystyi osoittamaan syyksi esimerkiksi vakavan haavoittumisen tai tajuttomuuden, saattoi kohtalo olla lievempi. Kaikki vangit eivät halunneet palata kotimaahansa ja osa toimi myös aidosti yhteistyössä suomalaisten kanssa.

Neuvostoliiton oikeusjärjestelmä toimi mielivaltaisesti ja yksilön kohtalo oli arpapeliä. Rangaistus saattoi tulla viiveellä vuosia sodan päättymisen jälkeen, kunnes vuodesta 1953 alkaen alkoi liennytyksen vaihe.

Mukailtu ”Paluu vankileirien teille” -kirjasta

Saksalaiset sotavangit Oulussa

Saksalaiset vetäytyivät Oulusta niin, että 14.9.1944 kaupunki oli suomalaisten hallinnassa. Lapin sodan taistelut alkoivat 28.9.1944 ja Rovaniemi saatiin haltuun 17.10-1944. Aktiivista sotavaihetta kesti 5.12.1944 saakka, jolloin välirauhansopimuksen mukaisesti Suomi kotiutti joukkonsa. Vuoden 1945 alusta jäljelle jääneet varusmiehistä- ja kantahenkilökunnasta koostuneet joukot kahakoivat pienimuotoisesti käsivarren suunnalla saksalaisia vastaan ja viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta 27.4.1945.

Sodan aktiivisin taisteluvaihe ajoittui syys-lokakuulle ja tällöin saksalaisia jäi eniten myös vangiksi Lapin taisteluissa ja epäonnistuneessa Suursaaren valtauksessa. Vangiksi jääneet n. 2 700 saksalaissotilasta ja saksalaisten kanssa yhteistyössä toiminutta siviiliä eri maista luovutettiin Neuvostoliittoon kolmessa erässä 20.10., 21.10. ja 22.10.1944.

Oulussa Sotavankileiri 19 perustettiin uudelleen Sotavankileiri 41:n nimellä. Tällöin leiri 19 sai puhelinmääräyksen, jossa leirin numero vaihtui 28.10.1944 numeroon 41. Lisäksi Oulussa toimi Sotavankileiri 48 Maikkulassa. Leirit 19, 41 ja 48 käyttivät samaa peitelukua 6682. Saksalaisvankien lukumääriä tai tarkempia tietoja heistä ei ole tässä kirjoituksessa käytettävissä, joskin leirin 41 osalta löytyy Kansallisarkistosta käyttöoikeusrajoitettuja dokumentteja vankien nimistä ja lukumääristä. Dokumentit eivät ole verkossa saatavilla, koska tapahtumista ei ole kulunut riittävästi aikaa. Vangit olivat pääosin saksalaisia, mutta koska Saksan joukoissa taisteli värvättyjä ja vapaaehtoisia eri Euroopan maista, voi olettaa että heitä saattoi olla myös Oulussa vangittuna.

Sotavankileirit 41 ja 48

Sotavankileiri 41 toimi Nuottasaaressa Sotavankileiri 19:n alueella 28.10.1944 – 26.11.1944. Koska muualla Suomessa vangituista saksalaisista vangeista pääosa luovutettiin jo 22.10.1944 mennessä Neuvostoliittoon, olisi kiinnostavaa tietää minkä verran vankeja leirillä oli 28.10.-26.11. välisenä aikana ja mitä heille tapahtui.

Ensimmäiset 31 saksalaisvankia saapui leirille 41 28.10.1944. Tämän jälkeen leirin pöytäkirjoissa ei ole mainintaa uusista vankieristä tai edelleen lähetyksistä – kunnes kirjanpito loppuu 11.11.1944.

Sotavankileiri 48:stä ei ole tarkempaa tietoa ja voisi olettaa sen olleen väliaikainen luonteeltaan – tai jopa vain paperilla ollut. Sen käyttötarkoitus on ollut III Armeijakunnan saksalaisten sotavankien leiri. Leirin sijainnista ei ole tarkempaa tietoa, muuta kuin että se sijaitsi Maikkulassa. Saksalaisia vankeja oli lopulta Oulussa aika lyhyen aikaa, joten todennäköisesti uusia rakennuksia ei rakennettu vaan käytettiin olemassa olevaa.

Mielenkiintoinen kysymys on, että miksi Oulussa oli mahdollisesti kaksi leiriä (41 & 48) erillisillä tunnuksilla? Majoitustilan puolesta leiri 41 olisi riittänyt. Oliko leiri varattu esimerkiksi jollekin erityisryhmälle, kuten upseereille, tai saksalaisten kanssa toimineille siviileille? Tai oliko kyseessä eri Suomen armeijan eri yksiköiden vangitsemat vangit tai joku jako Wehrmachtin ja Waffen-SS:n välillä? Epäilisin syyksi byrokratiaa tai jopa sitä, että leiri ehdittiin perustaa vain paperilla tai koko leiri on tulkintavirhe.

Oulun saksalaisvangit Neuvostoliitossa

Oulussa vangittuina olleista saksalaisista ei ole tarkkaa tietoa tämän artikkelin puitteissa. Vangeista on Kuitenkin suurissa 20.-22.10.1944 luovutuksissa Neuvostoliittoon siirretyt vangit päätyivät sotavankileirille 270 Novgorodin alueella Borovitsin kaupungin lähellä. Tälle leirille oli aiemmin vangittu puolalaisia ja myös kesäkuun 1944 ratkaisutaisteluissa vangiksi jääneitä suomalaisia. Lisäksi vankeja päätyi leireille 300 ja 213 Leningradin lähellä. Leireille päätyneiden joukossa kuolleisuus oli suurta ja esimerkiksi leirin 270 vangeista n. kolmannes kuoli parin ensimmäisen vuoden aikana pääosin aliravitsemukseen.

Pääosa saksalaisista ja Saksan armeijassa palvelleista eri maiden vangeista pääsi kotimaahansa tai pois Neuvostoliitosta ennen 50-luvun loppua, mutta joidenkin kohdalla vankeus saattoi kestää vuoteen 1955 saakka. Sodassa pahoin kärsinyt Neuvostoliitto tarvitsi kaiken työvoiman käyttöönsä jälleenrakennukseen ja ilmainen orjatyö kelpasi tähän tarkoitukseen mainiosti.

Lähteet

Kirjalliset lähteet

• Vankina valkoisten. Oulun valkoisten vankileiri 1918. Suomen historian pro gradu. Kai Ala-Häivälä. 2000
• Oulun topografinen kartta 1926
• PERTTI LUNTINEN: THE IMPERIAL RUSSIAN ARMY AND NAVY IN FINLAND 1808-1918
• Oulun varuskunnan historia. Stig Roudasmaa 1981.
• Olaus Magnuksen jäljillä. Oulun historiaseuran 70-vuotisjuhlakirja. 2003.
• Paluu vankileirien teille. Pekka Kauppala 2011.
• Talvi-, jatko- ja Lapin sodan siviili- ja sotavankileirit. Lars Westerlund.
• Venäläissurmat Suomessa 1914-1922. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja. 2004.