Oulu kylmässä sodassa

(eli Oulu kylmäsä sojasa.)

Suomi oli kylmän sodan vallitessa kahden sotilasliiton välissä sijaitseva liittoutumaton maa, jonka tuli varautua mahdolliseen uuteen suursotaan mahdollisimman pitkälle omin voimin. Omaa aluetta tuli uskottavasti puolustaa, jotta siitä ei syntyisi sotilaallista tyhjiötä jommallekummalle suursodan osapuolelle.

Oulu oli ja on Pohjois-Suomessa merkittävä logistiikkakeskus. Kaupungin läpi kulkee pohjois-eteläsuuntainen rautatie ja Oritkarissa oli syväsatama. Oulunsalossa sijaitsi lentokenttä. Toisen maailmansodan aikaan Oulussa oli merkittävä saksalainen tukikohta, josta käsin huollettiin Pohjois-Suomessa taistelleita saksalaisjoukkoja. Saksalaiset paransivat jo tuolloin Oulun logistiikkayhteyksiä rakentamalla mm. rautateitä ja rautatiesillan Hietasaareen.

Oulu-Haukiputaan alue oli keskeinen teollisuusalue. Merkittävin strateginen kohde oli Typpi Oy:n tehdasalue – josta kerrotaan myöhemmin lisää. Tärkeitä kohteita 1950-luvulla olivat myös Veitsiluodon saha-alue, SOK:n Toppilan mylly, Vaasan Höyrymylly, Oulu Oy, Toppila Oy, Oy Shell Ab, Oulun Puhelin Oy, Veljekset-Åström Oy ja Rauma-Repola Martinniemessä. Tärkeitä strategisia kohteita olivat myös vesivoimalaitokset.

Oululla oli myös keskeinen rooli Pohjois-Suomen puolustuksessa, ensin mahdollista NATO:n hyökkäystä vastaan ja myöhemmin 1960-luvulta alkaen ensisijaisesti Neuvostoliittoa vastaan. Varuskunta- ja esikuntakaupunkina Oulusta koordinoitiin Pohjois-Suomen puolustusta ja valmistauduttiin erilaisiin puolustusskenaarioihin.

Nämä tekijät tekivät Oulusta strategisesti tärkeän kaupungin niin Suomelle kuin myös ympäröiville sotilasliittoumille.

NATO:n maihinnousu Pateniemeen?

Sotilasliitto NATO piti vielä vuoden 1950 suunnitteluohjeistossaan Suomea mm. Sveitsin, Ruotsin, Irlannin, Espanjan ja Afganistanin joukossa neutraalina maana, joka todennäköisesti vastustaisi mahdollista Neuvostoliiton hyökkäystä. Vuoden 1957 ohjeistossa Ruotsi oli jo neutraali maa, jonka liittymistä osaksi NATO:n puolustusta pidettiin liittoutumattomuudesta huolimatta mahdollisena – jopa todennäköisenä. Suomen roolista NATO-maiden puolustuksessa ei enää mainittu sanallakaan…

Vuonna 1955 perustettiin Varsovan liitto, johon Suomi ei kuulunut. Suomi oli kuitenkin sopinut Varsovan liiton maiden tapaan vuonna 1948 YYA-sopimuksen, joka ankkuroi Suomea Neuvostoliiton etupiiriin. Sopimus oli luonteeltaan hyökkäämättömyyssopimus ja siinä oli asetettu ehtoja Neuvostoliiton sotilaalliselle avulle. Sopimuksen sisällöstä painiminen oli keskeinen osa suomalaisen ulkopolitiikkaa myöhempinä vuosina.

Suomi valmistautuikin YYA-sopimuksen hengessä puolustamaan Pohjois-Suomea Saksan ja sen liittolaisten hyökkäystä vastaan. Länsi-Saksan liityttyä NATO:n jäseneksi oli kyse käytännössä NATO:n hyökkäyksestä. 1950-luvun suunnitelmissa luotiin erilaisia skenaarioita lännestä tulevaa hyökkäystä vastaan Neuvostoliiton joukkojen sivustan suojelemiseksi. Näissä skenaarioissa ehkä hankalimpana pidettiin tilannetta, jossa Ruotsi olisi NATO:n jäsen ja sen aluetta käytettäisiin maihinnousun toteuttamiseen Perämeren alueella. Potentiaalisina maihinnousupaikkoina pidettiin mm. Hailuotoa, Virpiniemeä ja Pateniemeä. 1960-luvulta lähtien Neuvostoliittoa pidettiin merkittävimpänä uhkana ja suunnitelmia muutettiin vastaavasti.

Tuhansien bunkkereiden verkosto

NATO:n strategisessa suunnittelussa Neuvostoliiton sotilasvoimaa pelättiin ja Neuvostoliiton ennakoitiin suunnittelevan Euroopan eristämistä Yhdysvalloista nopealla ja voimakkaalla hyökkäyksellä. Ydinaseiden käyttö hyökkäyksen torjumiseen oli keskeinen osa puolustusdoktriinia. Pohjois-Suomea pidettiin mahdollisena hyökkäysreittinä NATO-maa Norjaa ja ainakin aluksi puolueetonta Ruotsia vastaan. Norjalla oli merkittävä rooli pohjoisten merialueiden valvonnassa ja meriyhteyksien turvaamisessa. Suomen itäisillä lähirajoilla sijaitsi myös merkittävä osa Neuvostoliiton pohjoista asevoimaa ja siksi itärajamme läheisyydessä sijaitsi useita potentiaalisia maaleja NATO:n ydinaseille.

Vuonna 1956 päivätyssä suunnitelmassa NATO:lla oli yli 1100 ydinaseiden kohdetta Neuvostoliiton alueella. Tällä kartalla voi tutustua Itärajan tuntumassa olleisiin kohteisiin. Vaikka Oulu ei ollut suoranaisella ydinaseiden vaikutusalueella, olisivat lähialueella tapahtuneet ydinräjäytykset saastuttaneet todennäköisesti myös Suomen maaperää. Yksi potentiaalinen kohde oli itärajan tuntumassa oleva Alakurtin tukikohta, jonka Venäjä on aktivoinut uudelleen.

Oulu ei todennäköisesti ollut ydinaseiden ensisijaisena maalina. Sekä NATO että Neuvostoliitto tiesivät alueen strategisesti arvokkaat kohteet ja niihin olisi saatettu kohdentaa tavanomaisia sotatoimia kriisitilanteessa puolustuskyvyn ja taistelutahdon lamauttamiseksi – tai siksi, että niiden käyttöä vastapuolen tarpeisiin haluttiin rajoittaa. Vuotaneessa ”Nuclear Yield Requirements” -dokumentissa Oulu mainittiin yhtenä ennaltaehkäisevän iskun kohteena.

Ydinaseiden määrän lisääntyessä niiden käyttöä normalisoitiin osana sodankäyntiä. Samalla ymmärrettiin, että niitä saatettaisiin käyttää konfliktitilanteessa myös Suomen väestö- ja teollisuuskeskuksia ja puolustusvoimia vastaan vastarinnan lamauttamiseksi.

Muun muassa ydinsotaan varautumista varten luotiin vuonna 1959 uusi väestönsuojelulaki, jonka jälkeen erityisesti kaupunkeihin aletaan rakentamaan väestönsuojia väestön suojelemiseksi ydinaseiden ja kemiallisten aseiden vaikutuksilta. Yksi suomalaisista kylmän sodan ”salaisuuksista” onkin kymmenien tuhansien väestönsuojien verkosto. Oulun kaupungin alueella on yli 2000 rakennettua väestönsuojaa. Suunnitelmien mukaan 72 tunnissa valmiiksi varustellut väestönsuojat saataisiin käyttöön ja merkittävä osa väestöstä saataisiin suojaan erilaisilta harmeilta 2-3 päivän ajaksi.

Tuomiopäivän profeetta

Ydinsodan uhka leijui kansalaisten yllä. Vuonna 1960 oululainen Laila Heinonen antoi jumalalta saadun ilmoituksen Suomen kansalle:

”Jos tämä kansa ei tee parannusta ennen vuotta 1962, niin Minä annan tämän kansan vihollisen käsiin, ja kukaan ei pääse pakoon, sillä kaikkia kohtaa sama rangaistus, niin uskovia, kuin niitä, jotka eivät usko. Jos löytyy 800000 sellaista, jotka todella ovat puhdistaneet sydämensä Kristuksen, Minun Poikani, verellä, niin minä armahdan tätä kansaa. Mutta jos niitä ei löydy vuoteen 1962, niin se, mitä sanoin, toteutuu”

Laila Heinonen

Ilmoituksen myötä syntyi uskonnollinen herätysliike heinoslaisuus, joka tunnettiin myös Oulun Profetiana. Profetia puki sanoiksi kansalaisten pelkoja ja tuntoja sekä sai hedelmällistä maaperää vuoden 1961 Noottikriisin ilmapiirissä. Typpi Oy:n tehtaan räjähdys vuonna 1963 voitiin tulkita heinoslaisuuden kannattajien piirissä osaksi profetiaa. Oulusta oli tuleva myöhemmissä profetioissa ”siunattu kaupunki”, josta yhteispohjoismainen rukousrintama saisi alkunsa. (lähde, lähde)

Typen pamauksen jälkeen Oulua ei enää kohdannut mikään suuriluontoinen vitsaus ja heinoslaisuus lähti hiipumaan. Vuonna 1967 Oulussa oli vielä ”profeettamellakoita”, joissa nuorisolaiset reuhasivat ja parveilivat parin viikon ajan kaupungissa ulkonaliikkumiskiellon julistamiseen saakka.

Rynnäkkötykit Oulunsalon lentokentällä

Osana uutta puolustusstrategiaa tehtiin vuonna 1960-luvun lopulla suunnitelma Oulunsalon lentokentän puolustamista ja takaisinvaltausta varten. Lentokentälle sijoitettiin kaksi STU-40 rynnäkkötykkiä ja niitä varten varattiin 200 sirpalekranaattia. Saksalaisvalmisteinen kiinteätorninen ja matalarunkoinen rynnäkkötykki tunnettiin kotimaassaan Sturmgeschütz III (StuG III) -nimellä. Sitä oli käytetty Suomessa jo toisen maailmansodan lopputaisteluissa ja se muodosti sotien jälkeisen Suomen panssarivoimien rungon. 1960-luvulla se oli jo auttamattoman vanhanaikainen muita panssarivaunuja vastaan, mutta 75 mm tykki olisi ollut varsin käypä peli viivyttämään maahanlaskujoukkoja ja laskeutuvia lentokoneita.

Rynnäkkötykkien lisäksi Pohjanmaan tykistörykmentti oli valmiudessa tulittamaan lentokenttää ja pääteiden suuntia tunnin kuluessa käskyn antamisesta. Välitöntä torjuntaa varten oli varattu kasarmialueelle 144 kranaatin tuliannos. Lisäksi vuonna 1970 lentokentän alue pikalinnoitettiin ja puolustusasemat ovat maastossa nähtävissä vielä tänäkin päivänä.

Salainen räjähdetehdas Laanilassa

Typpi Oy aloitti lannoitetuotannon Laanilassa vuonna 1951. Tuotannon aloitus huomioitiin myös CIA:n toimesta vuoden 1953 raportissa. Lannoitteiden lisäksi Laanilassa valmistettiin kylmän sodan aikaan myös muita tuotteita, nimittäin räjähteitä.

Nykyisen Kemiran alueella Laanilassa sijaitsi 1960-1970-luvuilla viidestä bunkkerista koostunut nitramiittilaitos. Bunkkerit koostuivat nitrauslaitoksesta, stabilointilaitoksesta ja pakkaamoista. Nitramiitti on räjähdysaine, joka on pääraaka-aine esimerkiksi C-4 ja Semtex -räjähdysaineissa. Laitos valmisti räjähdysainetta Typpi Oy:n ja Puolustusvoimien välisellä sopimuksella ja Suomessa pioneerit tuntevat tuotteen M-heksogeenin (muovailtava heksogeeni) nimellä. M-heksogeeni valmistettiin lisäämällä heksogeeniin polymeerejä ja mineraaliöljyä 84/16 suhteessa. Heksogeeniä on käytetty myös erilaisten ammusten, miinojen ja rakettien räjähdysaineena. Bunkkerit on nyt purettu tulevan Oulun Energian biovoimalaitoksen tieltä. 1)

Kenttäradiotehdas armeijan tarpeisiin

Kenttäradioiden lisenssivalmistus aloitettiin 1973 Oulussa perustamalla tehdas tarkoitusta varten. Valmistuksesta vastasi jo 1960-luvulta saakka kaupungissa kaapeleita valmistanut yritys, joka ansioitui myöhemminkin viestintäteknologian saralla. Tämä ”Nokia Oy” oli yksi keskeinen tekijä myöhemmässä alueen korkean teknologian teollisuuden kehityksessä.

Lisenssillä valmistettiin ”venttiseiskan” nimellä tunnettua LV 217 M -radiota, jota Suomen armeija käytti ns. pataljoonaradiona. Yhdysvalloissa radio tunnettiin AN/PRC-77 -nimellä ja sen voi nähdä vaikka Vietnam-elokuvissa. Radio ja sen erilaiset antenniviritykset sekä myös Nokian kehittämä salasanomalaite SANLA ovat monelle armeijan käyneelle tuttuja. Paljasjalkaisia oululaisia viestimiehiä varmasti lämmitti ajatus siitä, että selässä kulki mukana seitsemän kiloa kotiseutua.

Vakooja veneretkellä

Vuonna 1978 Yhdysvaltain laivastoattasea Edvard Brookes ilmoitti Puolustusvoimien sotilasasiamiestoimistolle tekevänsä vakoilumatkan Oulun ja Raahen satamiin. Näin myös tapahtui Brookes veneili parisen tuntia Oritkarin ja Vihreäsaaren edustalla ja kuvasi huolellisesti öljysataman, nosturit ja laiturirakenteet. Kuvauksen jälkeen veneretki jatkui etelään päin. Lyhyin reitti NATO:n ja Neuvostoliiton välillä kiinnosti molempia osapuolia. Kuvauskeikasta kiinnostui Kekkonenkin ja painokkaan puhuttelun jälkeen Brookes jäikin enää Suomeen ”vain” kahdeksi vuodeksi. Turhan uteliaista tai aktiivista vieraan vallan asiamiehistä osattiin kyllä hankkiutua tarvittaessa nopeamminkin eroon.

Gorba, kenkäpuhelin ja kylmän sodan loppu

Neuvostoliitto alkoi 1980-luvulla uudistua ja avautua. Ajan hittisanoja olivat glasnost ja perestroika. Uuden ajan johtaja Gorbachev teki vuonna 1989 Suomeen vierailun, jossa virallisen osuuden lisäksi hän halusi käydä Pohjolan teknologiakaupunki Oulussa. Yksi ikonisista hetkistä oli Gorbachevin soitto Nokian Mobira Cityman 900 -matkapuhelimella Moskovaan. Uudistukset tulivat kuitenkin liian myöhään ja soitto kotiin ei enää Gorbaa auttanut – vaikka Oulua ja Nokiaa kylläkin. Pari vuotta myöhemmin Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja kylmän sodan voitiin katsoa päättyneen.

Lähteet

1. Laanilan yhteistuotantovoimalaitoksen ympäristö- ja vesitalouslupa, Oulu (PDF)
2. NATO: Strategic Guidance for North Atlantic Regional Planning, 1950 (PDF)
3. Oulu varuskuntakaupunkina, 2005.
4. Paha sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Jukka Rislakki, WSOY.
5. Gorba tulee. Tiedekeskus Luupin näyttely.
6. Oulun Profetia. Oulun kaupungin kirjaston sivut.